Tuomarinkartanon syysnäyttely 4.9.2004
Jotain kuhinaa olin kuullut pitkin viikkoa pesun jälkeen. Tuomarinkartanosta puhuttiin, kun tassukarvoja leikattiin. Onhan se mukavaa saada huomiota osakseen, mutta tuo kutittaminen on kyllä aika keljua. Ja harjaaminen sitten on ikävää. Panin hanttiin, minkä pystyin. Ei siinä mikään auttanut. Koko turkki siinä käytiin läpi. Sanoivat, että poika on nyt näyttelykunnossa.
Aamulla minut pakattiin autoon. Onneksi on ikioma osasto. Ihmisiäkin oli aika joukko. Koko matka piti seurata silmä tarkkana, mihin sitä oikein oltiin menossa. Ihmeellisiä mutkia tehden tultiin lopulta tuttuun paikkaan, jossa olen käynyt monta kertaa muiden bernien kanssa koulua. Saatiin parkkipaikka ja sitten pääsin ulos. Ai, että oli paljon kavereita liikkeellä, kaiken kokoisia ja näköisiä. Ja mitä hajuja! Niitä ei vain saanut rauhassa tutkia, kun isäntä kiskoi porttia kohti. Tuntui aivan siltä kuin olisi ollut kiire. Semmoista se on aina noiden ihmisten kanssa.
Emännältä kysyttiin papereita. Nyökkäyksiä niistä tuli ja vihreä nauha. Ei kuulemma tarvitse tarkistaa uudelleen, jos mennään alueelta ulos. Vauhdilla vain eteenpäin. Ensin käytiin tutkimassa näyttelyareena. Kehä 1 löytyi helposti. Sitten lähdettiin tallustelemaan kentän ulkopuolella olevalle nurmikolle. Aika tahtoi tulla pitkäksi, kun vain seistiin ja ihmiset vain juttelivat keskenään.
Lopulta päästiin kehän laidalle. Vieläkin kesti ja kesti... Nappuloita siellä arvosteltiin. Sitten tuli onneksi nuorten vuoro. Meitä olikin vain kaksi Remu ja minä. Remu yritti vähän ärhennellä. Se kun on Atelier's kennelin D-pentuetta ja minua puoli vuotta vanhempi. Pääsi se sentään eteeni numerolla seitsemän, kun sattuu olemaan aakkosissa ennen minua.
